Pia pääsi Suomen Ilmailuopistoon

Koti -Heinolan päällä koululennolla IL6 kurssia suoritettaessa.Orastava kiinnostus ilmailuun alkoi luullakseni yläasteella – toki olin jo pienenä haaveillut lentoemännän ammatista, monien pikkutyttöjen tapaan. Yhdeksännellä luokalla kuitenkin kuulin Vääksyn Yhteiskoulun lukioon perustettavasta ilmailulinjasta, eikä päätöstä hakemisesta tarvinnut harkita montaa kertaa.

Kouluarvosanani vaadittavista aineista olivat riittävät, ja keskiarvonikin oli tarpeeksi, joten pääsin haastatteluun. Menin vanhempien kyydillä elämäni ensimmäistä kertaa aurinkoiseen Vääksyyn, ja matkalla hermostuneen isäni onnistui jopa eksyäkin. Perille kuitenkin päästiin, ja haastatteluhuoneessa minua odottivat koulun rehtori, nuori lennonopettaja Patrialta sekä tuleva ilmailunopettajani Risto. Alkujännityksestä huolimatta haastattelu meni hyvin, tai sitten kuluneet neljä vuotta ovat kullanneet muistoni. Joka tapauksessa suunnilleen viikon kuluttua koulun rehtori kuitenkin soitti ja toivotti minut tervetulleeksi kouluun, ja niin alkoi yksiön etsintä idyllisestä pikkukunnasta.
Lukiossa käydyt ilmailukurssit antoivat minulle merkittävästi enemmän tietoa alasta, Vahvistusta motivaatiooni löytyi myös ultrakevyen lentokoneen ohjaamosta. Lentotunnit vahvistivat tunnetta siitä, että ala on oma. Suomen Ilmailuopisto alkoi näkyä tulevaisuudessani selkeänä tavoitteena, ja jälkikäteen voin todeta koko kokemukseni ilmailulinjasta hyvin positiivisena sekä erittäin merkityksellisenä haussa Ilmailuopistoon.

Hakuprosessi

Vuoden 2009 haku Suomen Ilmailuopistoon päättyi perjantaina 18. lokakuuta. Siihen mennessä oli ollut saatava perille sähköinen hakulomake, paperihakulomakkeet ja esilääkärintarkastustodistus. Paperikarsinta käsitti erilaisia osioita, muun muassa liittyen koulumenestykseen ja terveyteen, ja lisäksi lopussa oli A4-kokoinen tila, jonka ainoa ohjeteksti oli ”Kerro itsestäsi.” Siinä kerroin luonteestani, harrastuksistani, historiastani ja kiinnostuksestani alaan.
Lääkärissä sen sijaan mitattiin perusasiat, kuten pituus, paino, näöntarkkuus E-taululla ja verenpaine. Kun paperit oli postitettu, jäin noin 1600 hakijan kanssa odottelemaan tietoa jatkosta, jonka oli määrä tulla lokakuun puolessavälissä.

Kaksi kolmannesta karsiutuu jo paperien perusteella

Lokakuussa postista kilahtikin mukava kirje, joka kutsui psykologisiin esivalintakokeisiin Tuusulan Rantatielle Maanpuolustuskorkeakoulun täydennyskoulutus- ja kehittämiskeskukseen. Sähköisen hakulomakkeen oli sen mukaan täyttänyt 1686 hakijaa, joista 1458 oli laittanut kaikki paperit eteenpäin. Toiseen vaiheeseen oli heistä tiensä raivannut 645. Oma koepäiväni oli 28. lokakuuta, kello 8-12. Pienen seikkailun jälkeen Tuusulan keskustassa onnistuinkin löytämään itseni TKKK:n tiloista, noin sadan hermostuneen testattavan seasta. Toiset juttelivat keskenään, mutta suurin osa pysyi vaiti – kaikki kuitenkin tuntuivat mittaavan katseillaan toisiaan, olivathan he kaikki täällä toteuttamassa unelmaansa tietoisena myös siitä, että vain kolmasosa pääsisi jatkoon.

Tunnetko jalkojesi irtoavan maasta?

Luvassa oli ensin kahden tunnin verran erilaisia aikarajoitteisia älykkyystestejä, jotka pojat kuuleman mukaan tunsivat jo armeija-ajoilta. Mieleenpainuvin oli noppatesti, jossa piti annettujen kuvien perusteella päätellä noppien tahkoista puuttuva kirjain, sekä se, missä asennossa kirjain oli. Aikarajoitteisiin tehtäviin kuului myös erilaisia matemaattisia tehtäviä, missä piti valita neljästä vastausvaihtoehdosta se oikea. Lisäksi mukana oli perinteisempiä älykkyystestejä – piti esimerkiksi päätellä, minkälainen osa kuvasta puuttui.
Näiden testien, sekä evästauon, jälkeen oli luvassa ajallisesti rajoittamattomia psykologisia testejä, jotka ilmeisesti mittasivat hakijoiden täyspäisyyttä sekä luonteenpiirteitä. Kyllä ja ei -vastausvaihtoehdoilla varustettuihin kysymyksiin kuuluivat esimerkiksi ”Tunnetko jalkojesi joskus kohoavan irti maasta?” tai ”Onko isäsi hyvä mies?” Rennon parituntisen jälkeen pääsimmekin lähtemään kotiin, ja kirjettä sai alkaa odotella marraskuun alussa.

Pia enteellisesti A320 simun ohjaimissa Finnairin koulutuskeskukseen tutustuttaessa.

Takki tyhjäksi kykytesteillä

Postimies yllätti minut taas positiivisesti tuomalla kutsun jatkokokeisiin, jotka järjestettäisiin tutussa paikassa Tuusulan Rantatiellä. Ilmailufoorumien ahkerana lukijana bongasin, että tähän vaiheeseen oli päässyt 275 hakijaa. Koepäivä oli joulukuun 3., ja ilokseni kutsussa kerrottiin myös lounasmahdollisuudesta – päivä kun kestäisi aamukahdeksasta puoli viiteen asti. Paikalle saapuessani yllätyin, sillä paikalla olikin edelliseen verrattuna hyvin vähän ihmisiä. Kun meidät päästettiin tietokoneluokkaan testejä varten, laskeskelin meitä olevan kolmisenkymmentä. Nyt ilmassa oli jo rennompi ja iloisempi tunnelma kuin edelliskerralla: keskustelimme hakutaustoistamme ja muistakin kuulumisistamme.
Testit eivät alkaneet sen haastavammin kuin kokeella, jossa oli tehtävä neljää asiaa yhtä aikaa. Oli muun muassa nelinumeroisten lukujen vähennyslaskua ja kirjainten muistamista. Päivä jatkui pallon ohjaamisella pitkin kapeaa reittiä, sanajonojen muistamisella, tuijottamalla puoli tuntia pimeässä pomppivaa palloa, ohjaamalla motorisesti erittäin levotonta kuviota, muistamalla pisteen liikerataa… Listaa voisi kutsua melkeinpä loputtomaksi, tai ainakin luvattoman pitkäksi. Onneksi taukoja pidettiin tunnin tai parin välein.
Kykytestien jälkeen takki oli melkoisen tyhjä, ja sitten olikin luvassa taas 400 kysymyksen verran tuttuja psykologisia testejä, kunnes päivä päätettiin papereiden täyttelyllä. Osa niistä oli myös psykologisia: piti esimerkiksi jatkaa lauseita ”Minä vihaan…” tai ”Äitini oli…” ja kertoa A4:n verran omasta luonteestaan. Lisäksi täytettiin esimerkiksi henkilötietolomakkeita ja tietoja omasta koulutaustasta, kunnes vihdoin sai kääntää nokan kohti kotia. Valintakokous jatkoon pääsijöistä oli määrä pitää 18.12.

Motiiveista, tavoitteista ja omasta elämästä

Suureksi yllätyksekseni ja onnekseni minulle oli joululomalla tipahtanut kutsu henkilökohtaiseen haastatteluun. Siellä minua odottaisivatkin psykologi ja lentokapteeniraati – tiesin vain sen, että eteeni saatettaisiin heittää mitä kysymyksiä vain maan ja taivaan väliltä. Edessä oli kuukauden odottelu, kunnes vihdoin tammikuun lopulla sain ottaa suunnan kohti Helsinki-Vantaata.
Aulassa odotteli jo yksi hakijapoika, jonka kanssa jutustelimme rennoissa merkeissä tulevista ja menneistä koitoksista. Pian toinenkin liikennelentäjäkandidaatti saapui, meidät valokuvattiin, ja sain jatkaa matkaani psykologin huoneeseen. Psykologin haastattelusta minulla oli ollut ainoastaan hyvin stereotyyppisiä ja huhujen kärjistämiä odotuksia – outoja kysymyksiä ja silmiin tuijottamista. Todellisuudessa tunti sujui nopeasti keskustellen motiiveista, tavoitteista ja omasta elämästä. Mukaan mahtui myös muutamia tehtäviä, joissa minun oli kerrottava, miten toimisin tietyissä tilanteissa. Ensimmäisestä haastattelusta jäikin hyvä ja luottavainen mieli, ja seuraavaksi olikin edessä lentokapteenien haastattelu. Koska haastateltavia oli kolme ja raateja kaksi, yksi joutui vuorollaan odottamaan vuoroaan – poikkeuksena allekirjoittanut: paikalla noudatettiin sääntöä ”naiset ensin”, joten pääsinkin odottamatta suoraan kapteenien eteen. Taas oli vuorossa kerrontaa omasta elämästä, motiiveista ja tulevaisuudesta, mutta tällä kertaa haastattelua säestivät kevyet piikittelyt nuoresta iästäni ja pelkästä lukiopohjastani. En antanut sen häiritä, mikä ilmeisesti oli tarkoituskin. Lentokapteenien haastattelun jälkeen olo oli kyllä iloinen, mutta hieman epävarma. Haave liikennelentäjän ammatista siinti edelleen kirkkaana mielessä.

Tutun näköinen kirjekuori postiluukusta

Toiveeni olikin jo melkein toteutunut, kun kusti polki minulle tiedon lääkärintarkastuksesta. 26. maaliskuuta, viimeisenä mahdollisena tarkastuspäivänä, saavuin paikalle seitsemän maissa. Alussa oli tavalliset virtsa- ja verikokeet, ja sitten sai haukata hieman evästä. Kahdeksantuntiseen päivään mahtui paljon odottelua, mutta myös kosolti ohjelmaa: kuulotestit, verenpaine ja pulssi, pituus- ja painomittaus, värinäkötestit, näkökenttäkoe, silmänpainetesti, karsastuksen ja hajataiton mittaus sekä tavallisia kyselyjä omasta ja lähisukulaisten terveydentilasta. Lopussa oli yhteenveto, jossa ilmailulääkäri kertoi suosittelevansa medikaalin myöntämistä. Liikennelentäjän lääketieteellinen kelpoisuustodistus saapuikin jo viikon päästä postissa, mutta vielä ei ollut varmaa, oliko minut hyväksytty Suomen Ilmailuopistoon. Pitkältä tuntuneen ajan päästä tutun näköinen kirjekuori kolahtikin postiluukusta ja toivotti minut tervetulleeksi kurssille, joka alkaisi helmikuussa 2012. En voinut aivan uskoa lukemaani, ja myönnettäköön: en oikein voi vieläkään.
Artikkelin kirjoittanut Pia Meilahti aloitti Vääksyn Yhteiskoulun Ilmailulinjalla sen ensimmäisenä toimintavuotena syksyllä 2006.